Take a litle walk to the edge of town / Go across the tracks / Where the viaduct looms / like a bird of doom / As it shifts and cracks / Where secrets lie in the border fires / in the humming wires
(Nick Cave & The Bad Seeds)

Southern gothic on genre, johon olen viime aikoina törmännyt monessa paikassa. Ensin huomasin kyseisen lajin olemassaolon tv-sarjojen ja elokuvien parissa, mutta samankaltaista tunnelmaa voi hyvin löytää myös musiikista ja kirjallisuudesta, josta se on alunperin lähtöisinkin. Kyseessä on siis yksi kauhun alagenreistä, joka on suosittu luonnollisesti Yhdysvaltojen eteläosissa. Yksi genren luojista oli kauhun isä Edgar Allan Poe, mutta 20- ja 30-luvuilla William Faulkner toi sen takaisin yleisön tietoisuuteen klassikkoteoksillaan Ääni ja vimma sekä Absalom, Absalom!.


Tarinoissa matkataan yleensä niille hylätyille Etelä-Amerikan alueille, josta nuoret ihmiset ovat häipyneet ajat sitten ja jäljellä olevat asukkaat ovat joko kykenettömiä siirtymään eteenpäin tai muuten vaan loukussa. Jos paikalta löytyy joku nuorempi henkilö, on hän siellä yleensä vasten tahtoaan. Talot ovat ränsistyneitä ja tyhjillään, kaikki loisto on aikojen saatossa rapistunut pois, mutta vanhoihin tapoihin tarraudutaan tiukasti. Hahmot ovat omalaatuisia, sisäänpäinkääntyneitä, joskus läpimätiä ja julmia tai usein jopa henkisesti jälkeenjääneitä. Juonista löytyy yleensä ripaus yliluonnollisuutta, mutta se on huomaamatonta ja kätkeytyy taustalle kokonaisuudessa, joka käsittelee köyhyyttä, yksinäisyyttä, uskontoa, väkivaltaa ja rasismia. Sielultaan täysin puhtaille ja viattomille yksilöille käy huonosti.

Parhaiten genren hengen minusta havainnollistaa tämä True Bloodista tuttu pätkä:


Elokuvia ja tv-sarjoja:
The Beasts of the Southern Wild
Days of Heaven
Interview with the Vampire
Justified
Korpraali McB
True Blood
The Walking Dead
+ Lisää

Kirjallisuutta:
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Truman Capote: Kylmäverisesti
William Faulkner: Ääni ja Vimma
William Faulkner: Ruusu Emilylle
+ Lisää

Musiikkia:
Jamie N Commons: Lead Me Home
Johnny Cash: God's Gonna Cut You Down
Nick Cave & The Bad Seeds: Red Right Hand
Noah Gundersen: David
The Wright Brothers: Blood on My Name
+ Lisää

Alle kuukausi Hobitin ensi-iltaan ja paluu Keski-Maahan vaikuttaa vääjäämättömältä! Jossain vaiheessa alkoi tuntua että promo-materiaalia tuli joka tuutista, mutta tällä hetkellä mainostaminen tuntuu jo oikeutetulta, onhan ensi-ilta oikeasti ihan nurkan takana. Mikään trailereista tai muista julkaistuista pätkistä ei saanut minua innostumaan yhtä paljon kuin Neil Finnin ja Howard Shoren yhteistyönä toteutettu kappale "Song of the Lonely Mountain", joka tullaan kuulemaan ensimmäisen Hobitti-elokuvan lopussa.


Kappaleessa on tummanpuhuva tunnelma, taustalla kuuluu vasaroiden kilinää ja kääpiöiden jylhää laulua. Ei ole siis yllätys, että lyriikat, joita on selvästi lainailtu Tolkienilta, kertovat tarinaa juuri kääpiöiden näkökulmasta. Peter Jackson oli kehottanut Finniä paneutumaan kappaleen tekoon "kääpiöiden mielentilassa". Tykkään erityisesti laulun uhkaavuudesta: kääpiöt ovat tulossa ottamaan takaisin omansa, otti mitä otti. Pohjimmiltaanhan kääpiöt ovat aika ahnetta sakkia ja Hobitissa ei lähdetä millekään piknikille vaan kostoretkelle. Tarina sormusten herrasta -trilogia oli aikoinaan aika pelottavaa katseltavaa, mikä teki siitä vain entistä paremman. Hobitissa on rennompi meininki jo pelkän sivumäärän perusteella, mutta toivon hartaasti, että Jackson on lisännyt elokuvaan edes pientä pahaenteisyyttä.

"Some folk we never forget
Some kind we never forgive
Haven’t seen the back of us yet
We’ll fight as long as we live"

Ps. "The Mayans didnt predict the end of the world.... They were just counting down to The Hobbit."

Ihana Florence Welch on mukana Snow White and the Huntsman -elokuvan soundtrackillä uudella kappaleellaan "Breath of Life". Mahtipontinen kappale lähtee soimaan kuin Hans Zimmerin eeppiset elokuvasovitukset, tyyntyy Ceremonials-albumilla kuultujen kappaleiden kaltaiseksi keijukaiskappaleeksi kunnes yltyy taas hengen salpaavaksi taustakuorojen ja rummutuksen tukemaksi hurmioksi. Lyriikat ovat jälleen kerran suurenmoiset.


"The Queen is just this incredible character; so hungry for life but so dead inside. She's sort of eternal, but inside there's nothing. She has this thirst for youth and for life, but for what kind of life? This darkness, but she's so beautiful, so it's this kind of juxtaposition between beauty and, ultimately, death." - Florence Welch

Laulaja kertoo säveltäneensä kappaleen varta vasten Charlize Theronin esittämän ilkeän kuningattaren kunniaksi. Kuullessaan kappaleensa soitettavan ensi kertaa koko orkesterin voimin kuorolaulujen ystäväksi tunnustautunut Florence melkein itki. Eikä mikään ihme! Tällaisella säestyksellä elokuvan on parempi olla ennakko-odotuksien arvoinen. Ensi-ilta on 8. kesäkuuta.

Glee on parhaimmillaan huvittava ja kekseliäs tv-sarja täynnä nokkelia sutkautuksia. Pahimmillaan taas ärsyttävä teinisarja vailla jatkuvuutta niin henkilöiden luonteiden kuin juonenkin kannalta. Aikaisemmat juonenkäänteet vedetään alas viemäristä viimeistään siinä vaiheessa kun kyseisen hahmon elämään tarvitaan lisää draamaa. Viimeisimmällä eli kolmannella kaudella tätä on tapahtunut hävettävän paljon. Onneksi musiikkiesitykset ovat pysyneet tasaisen viihdyttävinä pienestä autotune-yliannostuksesta huolimatta. Nähdyt mash-upit ovat olleet vähintäänkin yhtä nerokkaita kuin aiempina kausina.

Fanien iloksi myös sivuhahmot ovat saaneet loistaa tällä kaudella eikä Rachel Berry ole ollut ainoa sooloja laulava kuoron jäsen. Eritoten Santana on noussut yhdeksi päähenkilöistä. Tätä kehitystä on ollut ilo seurata sillä suorasanainen cheerleader on ehkä sarjan yksi särmikkäimmistä hahmoista Suen lisäksi. Sue taas on ollut pettymys. Ehkä tekijät ovat ajatelleet että yhteen jaksoon ei mahdu kerralla kahta ilkeää moottoriturpaa. Myös Finn, Rachel ja Quinn ovat joutuneet kärsimään törkeän huonosta käsikirjoituksesta. Ärsyttävistä hahmoista on tullut entistä ärsyttävämpiä. Kenen neropatin idea oli tehdä Quinnista täysi sekopää?


Huhut kertovat että tällä kaudella nähtäisiin vielä muutama "iso nimi" Idina Menzelin lisäksi. Esimerkiksi Anne Hathawayn piti tehdä rooli Kurtin sukulaisena, mutta siinä jutussa tuskin oli mitään perää. Viimeisin huhu koskee Santanan sukulaisia. Äidin rooliin on jo varmistettu latinotähti Gloria Estefan ja veljenä nähdään... räppäri Pitbull?! Parhaillaan sarjaan etsitään kahta miesnäyttelijää Rachelin isien rooleihin. John Barrowman olisi yksi hyvä vaihtoehto, eikö totta? Olkoot uudet naamat ketä vaan, kukaan ei voittaisi Zac Efronia nimenomaan tässä roolissa.


Mut nyt meen kuuntelemaan Glee-joulualbumia. Vihaajat vihaavat.

Florence Welch on jumalainen. Hänen musiikkinsa on kaunista ja aivan toisesta maailmasta. Aamuhämärän utuisesta maailmasta, jossa henget vaeltavat vapaina hautausmailla ja puhtoiset neitsyet itkevät katkeria kyyneliä rakkauden perään. Yksinkertaisesti maagista. Parhaiten omaa mielikuvaani Florencen maailmasta vastaa uusin musiikkivideo, Shake It Out, jossa Florecen musiikin upea vaihtelu ahdistavan pimeästä herkän valoisaan on nähtävissä loistavasti.

Edellinen levy Lungs vaati aikansa ennen kuin tajusin mitä kultakimpaletta pitelin käsissäni. Jokainen kappale avautui vähitellen ja muodostui jossain vaiheessa lempikappaleekseni (tällä hetkellä suosikkini on My Boy Builds Coffins), eikä ole epäilystäkään etteikö sama tapahtuisi tätä levyä kuunnellessa. Ensimmäisinä korvaan tarttuivat tanssittava single Shake It Out ja mahtipontinen All This And Heaven Too. Myös tutulta Florencelta kuullostava No Light, No Light on tulevaisuudessa löydettävissä suosikkieni listalta. Entiseen verrattuna tyyli ei ole huomattavasti muuttunut, mutta eihän sitä kannata mennä korjaamaan, jos mitään korjattavaa ei ole.

Mahtava albumi. Kannattaa ehkä kuunnella.

"And the heart is hard to translate,
It has a language of its own,
It talks and tongues and quiet sighs and prayers and proclamations"