Hei vaan kaikille joulun odottajille! Näin joulukuun lopulla lahjojen ja ruuan lisäksi odotus kannattaa suunnata myös television puolelle. Suurin osa kanavista näyttää tietysti niitä vanhoja ja jo sataan kertaan nähtyjä klassikoita ja vähemmän klassikoita, mutta tässä muutama juttu, joita minä en ainakaan aio missata:

Jumanji TV5 klo 17.00 (perjantai 21.12.)
Rare Exports TV2 klo 22.05 (lauantai 22.12.)
The Walking Dead -maraton jatkuu 2. kauden jaksoilla FOX klo 21.55 (sunnuntai 23.12.)
BBC:n Planeettamme Maa TV1 klo 15.20 (maanantai 24.12.)
Rudolf Koivu - satua koko elämä? YLE Teema klo 17.55 (maanantai 24.12.)
The Brothers Bloom YLE Teema klo 21.05 (tiistai 25.12.)
E.T. - The Extra-Terrestrial MTV3 klo 12.55( tiistai 25.12.)


Ei sovi myöskään unohtaa Downton Abbeyn joulujaksoa, joka esitetään kahdessa osassa. Ensimmäinen osa Downtonin joulu 1/2 TV1 klo 21.00 (tiistai 01.01.)

Alle kuukausi Hobitin ensi-iltaan ja paluu Keski-Maahan vaikuttaa vääjäämättömältä! Jossain vaiheessa alkoi tuntua että promo-materiaalia tuli joka tuutista, mutta tällä hetkellä mainostaminen tuntuu jo oikeutetulta, onhan ensi-ilta oikeasti ihan nurkan takana. Mikään trailereista tai muista julkaistuista pätkistä ei saanut minua innostumaan yhtä paljon kuin Neil Finnin ja Howard Shoren yhteistyönä toteutettu kappale "Song of the Lonely Mountain", joka tullaan kuulemaan ensimmäisen Hobitti-elokuvan lopussa.


Kappaleessa on tummanpuhuva tunnelma, taustalla kuuluu vasaroiden kilinää ja kääpiöiden jylhää laulua. Ei ole siis yllätys, että lyriikat, joita on selvästi lainailtu Tolkienilta, kertovat tarinaa juuri kääpiöiden näkökulmasta. Peter Jackson oli kehottanut Finniä paneutumaan kappaleen tekoon "kääpiöiden mielentilassa". Tykkään erityisesti laulun uhkaavuudesta: kääpiöt ovat tulossa ottamaan takaisin omansa, otti mitä otti. Pohjimmiltaanhan kääpiöt ovat aika ahnetta sakkia ja Hobitissa ei lähdetä millekään piknikille vaan kostoretkelle. Tarina sormusten herrasta -trilogia oli aikoinaan aika pelottavaa katseltavaa, mikä teki siitä vain entistä paremman. Hobitissa on rennompi meininki jo pelkän sivumäärän perusteella, mutta toivon hartaasti, että Jackson on lisännyt elokuvaan edes pientä pahaenteisyyttä.

"Some folk we never forget
Some kind we never forgive
Haven’t seen the back of us yet
We’ll fight as long as we live"

Ps. "The Mayans didnt predict the end of the world.... They were just counting down to The Hobbit."

MOCKINGBIRD LANE
Pelkkä pilotti, mutta jäi kyllä mieleen. Sarjoista Dead Like Me ja Pushing Daisies tunnettu Bryan Fuller kehitti vanhasta The Munsters -klassikosta omanlaisensa version täksi Halloweeniksi. Tällä hetkellä näyttää valitettavasti siltä, että kokonaista kautta ei tulla näkemään, mutta mustasta huumorista nauttivien The Nightmare Before Christmas ja The Addams Family -fanien kannattaa ehdottomasti vilkaista ohjelman (tähän mennessä) ainoaa jaksoa eli pilottia. Vanhaan Munsterit-sarjaan en sitä osaa tai halua verrata.

Kummalliseen perheeseen eli Munstereihin kuuluvat isä (sydän paskana), äiti (viihtyy katossa), Marilyn (perus), Eddie (ihmissusi) ja isoisä eli hillitön Eddie Izzard vampyyrina. Kun he muuttavat naapurustoon, vaikeuksia on epäilemättä tiedossa. Vaikka tietokonetehosteet, keskinkertaiset sellaiset, vievät aivan liian ison osan jaksosta, olisi sarjassa selvästi potentiaalia enempään. Harmi jos sitä ei jatketa. Olisi ollut niin kiva nähdä lisää Bryan Fullerin tuotantoa, vaikka tässä ei Lee Pacea nähdäkään.

Movie Monday, pitkästä aikaa! Elokuvista tuttu porukka, johon haluaisin kuulua, on ehdottomasti Life Aquatic- leffasta löytyvä Team Zissou! Punaisen pipon ja sinisen puvun lisäksi saisin seikkailla merillä Zissoun Belafonte-laivalla, tutkia kummia mereneläviä ja toisinaan ampua merirosvoja David Bowien pauhatessa taustalla. Voisin vaikka ryhtyä Belafonten kirjastonhoitajaksi. Kirjastohan sieltä löytyy. Miinuspuolena on että porukan johtajalla tuntuu olevan kriisejä tuon tuosta, mutta aina niistä selvitään.

Olen anteeksipyynnön velkaa Zooey Deschanelille. Toden totta. Teilasin hänen Kolme miestä ja tyttö (käännetystä nimestä en kyllä ikinä pääse yli) nimisen komediasarjansa kun se vasta alkoi. Pidin sitä teennäisenä. Olin tätä mieltä pitkään, kunnes Englannissa tappaessani aikaa päädyin katsomaan sarjan kokonaan alusta loppuun. Okei, olen edelleen sitä mieltä että alku oli aika heikko. Kaikki oli Zooeyn "hassun" hahmon varassa eikä tytön "erikoisuus" oikein iskenyt.

Mutta olen pahoillani! Olin väärässä! Jossain keskivaiheilla sarja ryhdistäytyi, yhtäkkiä kaikki hahmot olivat yhtä tärkeitä ja ennen kaikkea hahmojen välille muodostui mitä ihanin ja kamalin ystävyyssuhde. Kaikki huutavat ja riitelevät koko ajan eikä kenenkään ongelmia aluksi oteta tosissaan, mutta hienous piilee siinä että lopulta kaverit oikeasti välittävät. Jopa Nick, jota alussa pidin kaikkein tylsimpänä hahmona, on siirtynyt aivan absurdille tasolle. Miehen elämässä ei tunnu olevan mitään järkeä, mutta mikäs sen hauskempaa. Kiva että jollakin muulla menee huonommin kuin itsellä (tämä taitaa olla Nickin hahmo pähkinänkuoressa).


Olen päässyt vaiheeseen, jossa ymmärrän myös Jessin huumoria. Hän on outo. Ei välttämättä sillä tavalla kuin hänen oletettiin edustavan naispuolisia nörttejä, mutta kyllä heidänkin on pakko myöntää että tässä tyypissä on jotain vialla. Jess on ärsyttävä ja siinä se vitsi piileekin. Minä en kestäisi häntä viikkoa pitempään. On upeaa, että hän on löytänyt oikeita ystäviä, jotka jaksavat.

SKYFALL
Ohjaus: Sam Mendes
Ilmestymisvuosi: 2012
Pääosissa: Daniel Craig, Judi Dench & Javier Bardem
IMDB & traileri

Uuden Q:n (Ben Whishaw) sanoja lainatakseni: “Were you expecting an exploding pen? We don’t really go in for that any more.” James Bond on todellakin kokenut Nolan-käsittelyn. Aivan kuten Batman Begins (2005) siivosi pöydän edellisten Batmanien jäljiltä, Casino Royale (2006) osoitti että nyt on tosi kyseessä ja hassuilla vehkeillä leikittely on ohi. Sama tyyli jatkuu uudessa Bondissa. Daniel Craigin Bond on nyt entistä karumpi ja kompleksimpi.


Mutta onko se sitten hyvä asia? Huikeat takaa-ajot onnistuvat kyllä ilman jetpackejä, mutta vekottimet ovat aina olleet näyttävä osa James Bond -elokuvia. Onko James nyt vain yksi niistä monista vakoojista, joita vilisee keskinkertaisissa toimintaelokuvissa? Viekö realistinen ote Bond-elokuvista niiden jujun? Niin tai näin, Skyfall on ottanut oppia Nolanilta muillakin tavoilla. Elokuvassa on monia kohtauksia, joita voidaan suoraan verrata Yön Ritariin. Ne eivät ole niin ilmeisiä että plagionti-syytteet lentäisivät, mutta nähtävissä kuitenkin. Elokuvan pahis Silva (Javier Bardem) on hänkin nähnyt Batmanit ja selvästi ihastunut Jokerin ja Banen tapoihin hoitaa asioita.


En silti sano että Skyfall on huono. Se ei ole ennalta-arvattava tai puuduttava kaikkine toimintajaksoineen. Se on ehkä yksi parhaista James Bond -elokuvista tähän mennessä. Uusi Q on mukava lisäys, Silva ikoninen Bond-pahis, Adelen Skyfall mahtava tunnari ja loppukohtaus Skotlannissa oli upeaa katseltavaa. Yksi toive minulla kuitenkin on: eivätkö myös Bond-tytöt voi muuttua nyt kun koko konsepti on kerta "modernisoitu"? En jaksa enää katsoa näitä elokuvia, joissa naisilla ei ole muuta virkaa kuin joutua pelastetuiksi tai kuolla ja olla ennen kaikkea silmäkarkkina. Tuotesijoittelusta myös vähän miinusta. Hyi!


Jos tykkäät: James Bondista, ilkeästä pahisnaurusta ja Skotlannista.

Kyllä vain, näin teen. En aina tartu rumiin painoksiin, oli kirja miten hyvä tahansa. Pari kertaa hyvä kirja on jäänyt lukematta ihan tämän esteettisen seikan takia. Kauniita kirjoja on helpompi lukea, koska niihin jaksaa aina tarttua. Joku raja kuitenkin. 50 Shades of Greytä en lukisi, vaikka se olisi päällystetty suklaalla ja kultakoristein. Penguin Classics painokset ovat ehkä kauniimpia kuin kaikki universumin miesmallit yhteensä enkä hirveästi ottaisi pahakseni, jos joku yön aikana vaihtaisi kaikki omistamani kirjani näihin versioihin.

Enemmän kuin rumat kannet minua häiritsevät kirjojen kannet, joissa on kuvattu joku tarinan hahmoista aivan väärällä tavalla. Jos näen ne ennen kuin alan lukea, en pysty pudistamaan vääriä mielikuvia mielestäni. Otetaan esimerkiksi tämän postauksen inspiroinut Alden Bellin The Reapers Are the Angels, joka on muuten zombie-kirjaksi aika oiva. Päähenkilö Temple on nuori tyttö, jonka käytös on lähinnä jotain Nälkäpelien Katnissin ja The Walking Deadin Darylin väliltä. Ei siis mikään herkkä ja eksynyt sielu kuten tuo reppana tuossa kannessa. Ongelmana on että en nyt pysty kuvittelemaan mitään muuta. Se on vaikeaa! Lukukokemus kärsii nyt kyllä!!


Minulla on jatkuva jahti päällä etsiä kauneimmat painokset lempikirjoistani, jotta oma kirjastoni olisi sitten joskus hamassa tulevaisuudessa täydellinen. Eniten pulmia tähän mennessä on tuottanut Oscar Wilden Picture of Dorian Gray, josta ei tunnu löytyvän nättiä painosta mistään (Penguin Classicsia lukuun ottamatta), mikä on kyllä pyhänhäväistys, koska tarina itsessään on niin kaunis. Suurin osa syyllistyy, ei pelkästään, tähän syntiin, josta juuri valitin, vaan kansissa on kuvattu miehiä, jotka eivät millään tapaa vastaa Wilden kuvausta kauniista miehestä.

Kiitos Suomessa nykyisin toimivan Fox tv:n, uusi kausi nähdään vain viikko Amerikan vanavedessä. Virittäkää siis vastaanottimet sunnuntaina klo 21.55. Ei ole vielä liian myöhäistä survaista ne aiempien kausien dvd-levyt soittimeen! Itse katsoin kaksi kautta pitkin syyskuuta. Undead Nightmare -peliä lukuunottamatta en ole mikään zombien suurkuluttaja, joten tähän tv-sarjaan kiinnijääminen tuli vähän yllätyksenä. Erinäiset mädäntyneet ruumiinosat lätisevät tiuhaan tahtiin, mutta pääpaino on selvitymisellä. Mitä uhrauksia henkiin jääminen vaatii? Ovatko elävät suurempi uhka kuin kuolleet? Kehen voi luottaa? Miten tehdä inhimillisiä valintoja maailman lopun koettaessa?

Yllättävät juonenkäänteet pitävät jännityksen yllä ja monipuoliset hahmot herättävät ristiriitaisia tunteita. Sarjan alussa lähes putkiaivoinen sankari Rick on nyt entistä epätoivoisempi eikä kaihda keinoja pitääkseen ryhmänsä hengissä. Heti ensimmäisten minuttien jälkeen pystyy näkemään että kausien välissä kulunut talvi on ollut rankka. Kaikki ovat riutuneen näköisiä, aikaa ei tuhlata puhumiseen ja jokainen turvautuu nyt aseeseen kun aiempina kausina tilanne oli vielä toinen. On ilo nähdä kuinka saumattomasti ryhmä toimii kaikista vanhoista erimielisyyksistä huolimatta. Olin onnellinen nähdessäni Carolin päässeen yli murheistaan ja Darylin olevan nyt osa joukkoa. Pian saamme myös tietää, mitä Andrealle oikein tapahtui ja ketä nämä uudet hahmot ovat olevinaan.

SEEKING A FRIEND FOR THE END OF THE WORLD
Ohjaus: Lorene Scafaria
Ilmestymisvuosi: 2011
Pääosissa: Steve Carell, Keira Knightley
IMDB & traileri

Kun vaimo jätttää, se voi tuntua maailmanlopulta. Tällä kertaa ihan kirjaimellisesti. Komeetta uhkaa tuhota maapallon alle kuukaudessa ja Dodge (Steve Carell) huomaa olevansa yksin. Päiviä ennen kuin kaikki pamahtaa kohtalo järjestää Dodgen ja Pennyn (Keira Knightley) tapaamisen. Penny on pilveä polttava viinylien keräilijä, joka myöhästyi maailman viimeiseltä lennolta Atlantin yli. Yhdessä he lähtevät pakoon väkivaltaista kapinointia ja löytävät itsensä tien päältä. Mukana on myös maailman söpöin koira.


Elokuvan tekijöille tiedoksi: Älkää enää palkatko Steve Carellia romanttisiin komedioihin. Ihan totta. Komediaosuudet menevät kuin vettä vaan, mutta sitten kun olisi aika ruveta vääntämään auki vesihanoja... Ei, ei tunnu niin missään, koska olettaa että mies vetää yhä jotain hassua roolia ja kohta tulee se hauska repliikki, joka muuntaa koko tilanteen. Yllättäen Keira on tällä kertaa se luontevampi osapuoli, joka onnistui olemaan sympaattinen ja hauska. Koira oli loistava.

Kaikki alkaa hyvin lupaavasti, mutta elokuvan puolessavälissä homma hajoaa käsiin. Maailmanlopun tunnelmia oli mielenkiintoista seurata, Dodgen rakkauselämää ei niinkään. Koiraa olisin voinut katsella vaikka kuinka pitkään. Elokuvan tyyli on hauska sekoitus mustaa huumoria ja draamaa, mutta väliin oli tungettu liian monta syvällistä keskustelua. Olisin pitänyt elokuvasta enemmän, jos Dodge ja Penny olisivat pysyneet vain ystävinä,m tta eihän se niin mene... Vaikka elokuvan nimi on Seeking a Friend for the End of the World!



Jos tykkäät:Steve Carellista, vinyylilevyistä ja huuliharpuista. Koirasta.

Anna Karenina
Ohjaus: Joe Wright
Ilmestymisvuosi: 2012
Pääosissa: Keira Knightley, Jude Law & Aaron Johnson-Taylor
IMDB & traileri
Tuskin mikään elokuva tätä aiemmin on ottanut Shakespearen "All the world's a stage, and all the men and women merely players" -sitaattia yhtä kirjaimellisesti. Kuten jo aiemmin kerroin, niin elokuvan tapahtumapaikkana toimii teatteri. Tavallaan. Tämä uusi tapa lähestyä moneen kertaan filmatisoitua klassikkoa ei ole miellyttänyt kriitikoita, vaan he ovat purnanneet että elokuva keskittyy liikaa teatterihäröilyyn ja unohtaa itse tarinan. Yhdyn tähän mielipiteeseen vain osittain. Elokuvan alkupuolella lavasteet vaihtuivat niin hurjaa tahtia, että matkapahoinvointi uhkasi, mutta vauhti kyllä hyytyi ennen keskikohtaa. Lavasteiden jatkuva vaihtuminen ei sitä paitsi haitannut juonen etenemistä, päin vastoin se korosti venäläisaristokraattien naurettavaa halua elää niin teatraalisesti ja epäaidosti kuin mahdollista. Rakastin jokaikistä yliampuvaa liikettä ja luonnotonta maisemanvaihdosta. Draamaa sen olla pitää.


"It's the most amazing study of love, and I am interested in love and why and how the fuck it works." - Joe Wright

Keira Knightley on aina ollut vahvimmillaan Joe Wrightin kanssa, eikä tämä elokuva ole mikään poikkeus. Minusta tuntuu, että Wright ei vaihtaisi muusaansa millään hinnalla, joten turha alkaa valittaa hänen iästään Annan roolissa. Koko näyttelijäkaarti on tehnyt upeaa työtä. Aaron Johnson-Taylor uhkaa välillä jäädä kiiltokuvapojaksi, mutta samaan hengenvetoon voitaneen sanoa, että muutama tärkeä kreivi Vronskin kohtaus oli jätetty pois. Onneksi kaiken loiston lomassa hänen onnistui luoda muutama lävistävä katse, jotka saivat ainakin minun sydämeni pamppailemaan. Kaikkein häkellyttävimmän muodonmuutoksen on kuitenkin tehnyt Matthew Macfadyen, jota ei mahtavine viiksineen ikinä uskoisi Mr.Darcyksi muutaman vuoden takaa.


Elokuva on niin kaunis, niin kaunis. En voi uskoa että Joe Wright on taas ylittänyt itsensä, mutta sen hän teki. Vauhkosin jo aiemmin upeista lavasteista, mutta niiden lisäksi erityisesti pidin peilien ja valojen käytöstä. Äänimaailma oli myös vertaansa vailla. Taustalla kuuluu niin teatterin taustaääniä kuin venäläisiä kansanlaulun pätkiä, jotka luovat oivaa katuvilinän tunnelmaa, vaikka missään vaiheessa elokuvaa oikealle kadulle ei eksytä. Elokuva ei missään nimessä ole täydellinen, eikä ehkä niin hyvä kuin Wrightin aikaisemmat teokset, mutta miellyin sen tyyliin niin paljon, että minulta se saa täydet pisteet.


Jos tykkäät: Teatraalisuudesta, Moulin Rouge -elokuvasta, turkiksista ja timanteista, Tolstoista.

JUNO TEMPLE (imdb)
"I think lingerie is a really powerful thing for a woman… underneath, it makes me feel like a woman and I love being a woman. I think you should secretly indulge in that every day."

Keijukaisprinsessa, joka ratsastaa tällä hetkellä korkealla indie-elokuvien aallolla. Juno Temple on uusi Ellen Page paitsi parempi. Sotkuisen kihara tukka ja pyöreä naama ovat aiheuttaneet ainakin minussa pienen girl crushin alkeet, uskokaa tai älkää. Juno on ihana ihana ihana ihana. Ja Taitava. Hänet on aika usein nähty isojen leffojen sivurooleissa (viimeisimpänä Dark Knight Rises), mutta parasta työtä hän tekee pienempien elokuvien pääosissa. Tulevaisuudessa hänet tullaan näkemään Angelina Jolien kanssa elokuvassa Maleficent, ihmissusielokuvasssa (ehkä??) Jack & Diane sekä monissa monissa muissa. Tässä postauksessa mainitsematta jää Glorious 39, joka on katsomisen arvoinen sekin.


ATONEMENT (2007)
Ah Atonement. Tai Sovitus. Ihan miten vaan. Tästä elokuvasta voisi puhua monta tuntia ja niin edelleen, koska Joe Wright, maailman kaunein elokuva, pukudraama, Keira, James, englantilainen puutarha, toinen maailmansota, loistava soundtrack ja niin edelleen ja niin edelleen. Myönnetään että Junon rooli ei ole mikään maailmaa mullistava, mutta se oli ensimmäinen, jossa hänet huomasin. Viaton lolita, joka vihastuttaa ja ihastuttaa. Toisin kuin Brionyn tapauksessa, Lolaa näytteli koko elokuvan ajan Juno. Hän onnistuu täydellisesti nuorena ja vanhempana Lolana. Lisää tästä elokuvasta joskus toiste, voisin ylistää sitä loppuelämäni.


CRACKS (2009)
Elokuva (suomeksi Viattomuuden uhrit) kertoo tyttöjen sisäoppilaitoksen uimahyppytiimistä ja salaisuuksista. Kaikki tytöt rakastavat vapaamielistä ja inspiroivaa Miss G:tä (Eva Green), opettajaa, jolla on aina uusia jännittäviä tarinoita kerrottavana. Tyttöjen välinen hierarkia kuitenkin särkyy, kun uusi ja ihastuttava espanjalainen tyttö saapuu kouluun. Jo trailerista pääsee elokuvan tunnelmaan, mutta sitä ei kannata katsoa kokonaan, jos haluaa välttää spoilereita. Elokuva on parhaimmillaan ilman niitä. Juno on upea, Eva Green on upea, upeaa draamaa... Upea elokuva, joka jäi mieleen pitkäksi aikaa ja muutti mielipiteeni Eva Greenistä. Tyttöjen yöllinen juhannusjuhla oli ehkä lempikohtaukseni.





DIRTY GIRL (2011)
(Traileri.) Tämän katsoin tänään ja päädyin kirjoittamaan tällaisen Juno-ylistyksen. Kuvista ja elokuvan lähtöasetelmista huolimatta Dirty Girl ei ole oikeastaan high school -elokuva vaan kasvutarina. Tarina keskittyy enemmän perheongelmiin ja oman itsen löytämiseen kuin Prom Queenin valintaan. Mukana on myös Milla Jovovich. Ja miesstrippari. Sitä ei sovi unohtaa. Jos tykkäät 80-luvun musiikista, niin tämä on ehdottomasti nähtävä. Junon naama sopii hyvin nuorisoelokuviin ja tämä on sieltä vahvemmasta päästä, mutta silti toivon että hän ei jämähdä teinirooleihin vaan jatkaa erilaisten roolien kokeilua.