arsenikki ei lihota

SIILIN ELEGANSSI
(L'Élégance du hérisson)
Kirjailija: Muriel Barbery
Ilmestymisvuosi: 2010
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen

"Viisas ja hellä menestysromaani sisäisestä kauneudesta" lukee Gummeruksen sivuilla. Käsitykseni sisäisestä kauneudesta täytyy olla vääristynyt, sillä tässä romaanissa sitä ei näkynyt. Tapahtumat sijoittuvat hienoon pariisilaiseen kerrostaloon. Päähenkilöt ovat Renée, leskeksi jäänyt ovenvartijarouva, ja Palome, kaksitoistavuotias nero, joka hautoo itsemurhaa. Muut talon asukkaat ovat koppavia snobeja erästä uutta tulijaa lukuunottamatta...

Mutta mutta. Lähtökohtana juonen toimimiselle on se että Renée ja Palome ovat molemmat sympaattisia piileskeleviä neroja, joita kohtaan lukijan pitäisi hautoa lämpimiä tunteita. Näin ei ole. He ovat pahempia snobeja kuin Frasier ja Niles Crane yhteensä. Päähenkilöt halveksuvat kaikkia läheisiään ja perustelevat "viisauttaan" viljelemällä tekstiinsä mukamas vaikuttavien kirjalijoiden ja filosofien nimiä. Näille ns. neroille kanssaihmisten tekemät kielioppivirheet aiheuttavat fyysistä pahoinvointia. Renée tuntuu uskovan olevansa ainoa Anna Kareninan lukenut ihminen Pariisissa. Palome taas inhoaa perheenjäseniään ja aikoo sytyttää talon tuleen saadakseen nämä tajuamaan elämän todellisen merkityksen. Todella sympaattista.

Vasta viimeisillä sivuilla paljastuvan juonikuvion takia Renée uskoo että hänen täytyy piilottaa henkiset kykynsä muilta ja esittää tomppelia. Koko kuvio on vähintäänkin epäuskottava ja saa Renéen vaikuttamaan paranoidilta. Herranjestas, nainen kutsui Anna Kareninan mukaan nimettyä kissaansa salanimellä, ettei kukaan tajuaisi häneen lukeneen kirjaa ja nimenneen kissaa sen mukaan... siis anteeksi? Luulen ettei ketään voisi vähempää kiinnostaa, mitä talon ovenvartija harrastaa vapaa-ajallaan.

Maailman ärsyttävin räkänokka Palome ei kalpene snobi-Renéen rinnalla. Roald Dahlin lapsinero Matilda oli sympaattinen pieni olento, Paloma taas... Hän uskoo olevansa parempi ja viisaampi kuin kukaan muu maan päällä. "Kenties tarvitaan erityinen tietoisuuden tila, jotta näkisi koko sen kielen kauneuden johon kielioppi avaa ovet -- Olin varmaan kahden, kun vanhempieni juttekua kuunnellessani tajusin kuin välähdyksenä, miten kieli muodostuu." Ai että ihan kahden? Kirjailija osaa matkia 12-vuotiaan itsekkäitä ajatuksia harvinaisen vaikuttavasti, vaikka en usko että se tässä oli se pointti.

Vihasin päähenkilöitä niin paljon etten kyennyt nauttimaan tarinassa silloin tällöin välähdelleistä hyvistä ajatuksista. Jos mahtaileva tyyli olisi pysynyt kurissa, olisin saattanut pitää kirjasta vähän enemmän. Arvoitukseksi jää, miten tästä kirjasta tuli niin suosittu.


Jos tykkäät: Kielellä kikkailusta, minä-kertojista, joilla on suuret luulot itsestään.