arsenikki ei lihota

Olipa kerran on siitä hassu sarja, että juonen puitteet ovat välillä aika hatarat ja suuren osan ajasta vuorosanat ovat kliseisen huonoja, mutta keskiverron joukkoon on eksynyt yllättävän hyviä hetkiä, jotka oikeasti uskoisi Lostin käsikirjoittajien kirjoittamaksi. Yleensä sarjaa katsoessani ihmettelen, mitä näille mahtaville käsikirjoittajille on ajan kuluessa oikein tapahtunut. Pahan kuningattaren jutuissa kuuluu olla se tietty ripaus pahiksen kliseisyyttä, mutta liika on aina liikaa. Tittelintuure toimii onneksi aina. Miehestä on vaikea päätellä kumpaan kastiin hän kuuluu, hyviksiin vai pahiksiin? Tittelintuurea taitaa kiinnostaa vain hänen oma kohtalonsa. Vai onko sittenkään näin?


Junnaavan juonen ja kliseiden lisäksi sarjassa ärsyttää jatkuva adoptiovanhemman ja biologisen vanhemman vastakkainasettelu. Mikä tekee Emmasta Henryn oikean äidin kun Regina kasvatti pojan vauvasta asti? Miltähän adoptoiduista lapsista tuntuu katsella ohjelmaa, jossa adoptiota dissataan jatkuvalla syötöllä? Muutenkin hyvisten ns. paremmuus askarruttaa välillä. Hekin ovat tehneet virheitä sarjan varrella, mutta silti heidät ikään kuin nostetaan jalustalle.

Kaikesta huolimatta tarinassa on jotain, mikä koukuttaa. Kun ensimmäisen kerran kokeilin katsoa sarjaa, en päässyt ensimmäistä jaksosta pidemmälle. Se oli vain niin naurettava ja liioiteltu. Nyt odotan jokaista uutta jaksoa innolla ja etsin fanien kehittämiä teorioita kaksin käsin, seuraan näyttelijöitä Twitterissä. Ne ovat varmaan ne pienet juonenkäänteet, jotka tulevat kuin puun takaa, mitä jaksan odottaa. Ja ehkä myös se että tällä kertaa kuullaan myös pahisten puoli tarinasta. Nyt liikutaan harmaalla alueella. Lisäksi harvinaisen onnistuneet näyttelijävalinnat puhuvat kyllä puolestaan.

Kakkoskautta nähneenä en voi luvata että sarjan laatu hirvittävästi paranee, mutta luvassa on positiivisia yllätyksiä kuten matka Lumottuun metsään ja uusien pahisten esittely. Toinen tuotantokausi alkaa Nelosella ensi viikolla sunnuntaina tuttuun tapaan kahdeksalta.