arsenikki ei lihota

Ensimmäinen Movie Monday-postaukseni! Tällä kertaa etsittiin elokuvaa joka muistuttaa aina tietystä hetkestä ja herätti tunteita.


Oma valintani on Terry Gilliamin Tideland (2005). Hetki, johon tulen aina sijoittamaan kyseisen elokuvan, on vuoden 2009 talvi, jolloin opiskelin vielä ruotsia. Oli tylsää, en viihtynyt yliopistolla, yritin pakoilla koulutehtäviä, oli yksinäistä ja päätin vuokrata jonkun piristävän leffan. Käteen osui sitten tämä tekele, jonka kannessa luki jotain niinkin hassua kuin "Hänen ainoita ystäviään olivat oravat" ja jostain syystä kuvittelin että se lupaili mukavan mielikuvituksellista elokuvakokemusta. Kuinka väärässä olinkaan.

Elokuvassa nuori tyttö dokaavan isänsä kanssa muuttaa hylättyyn taloon keskelle ei mitään. Tyttösellä ei ole muita leluja kuin muutama äärimmäisen karmiva Barbie-nuken pää. Koko leffan yleistunnelma on ahdistava ja kummallinen. Eipä aikaakaan kun kaikki muuttuu vielä ahdistavampaan suuntaan kun tytön isä kuolee ja tyttö ei ymmärrä sitä lainkaan. Isä ei vaan herää. Välillä piereskelee ja yllättäen haisee pahalta, mutta ei herää sitten millään. Soppaan heitetään vielä mitä omituisempia naapureita ja vuoden ahdistavin leffakokemus on valmis.

Elokuvan jälkeen olo oli niin häiriintynyt että tunsin itsekin olevani hylättynä autiotalossa, jonka katolla vain oravat silloin tällöin rapistelivat. Oli vain pakko päästä ulos. Syöksyin sitten pikavauhtia lähimpään Heseen nähdäkseni edes jotain eläviä naamoja. Fiilikset olivat hämärät vielä aika kauan hampurilaisenkin jälkeen. En kyllä usko katsovani tätä leffaa ikinä uudestaan. Siihen en tunne minkäänlaista tarvetta. Yksi kerta riitti.