arsenikki ei lihota

"My name is Amy Pond. When I was seven I had an imaginary friend. Last night, the day before my wedding, my imaginary friend came back."
Nyt on kuulkaas käynyt niin että minutkin on imaistu Doctor Whon kiehtovaan maailmaan. Ikivanha brittiklassikko kertoo omalaatuisen aikamatkaajan seikkailuista poliisipuhelinkioskin näköisellä aikakoneellaan. Jos totta puhutaan, niin odotukset eivät olleet kovin korkealla. Olin nähnyt muutaman randomin jakson kun YLE näytti sarjaa joskus vuonna 2006. Myös Torchwoodia pari jaksoa katsoneena odotin samankaltaista halpaa britti-scifiä, jota katsoo vähän toisella silmällä, mutta toisin kävi. Sarjassa on sielu mukana. Hahmot ovat sympaattisia ja juonikuviot erikoisia. Yllättäen myöskään tietokonetehosteissa tai musiikkissa ei ole mitään hävettävää.


Aloitin oman tohtori-urakkani toissapäivänä viidennen kauden jaksoilla, jotka valmistuivat vuonna 2010. Tällöin kehiin ilmestyi sarjassaan jo yhdestoista Tohtori, Matt Smith. Alussa mies sai osakseen paljon kuraa, sillä kymmenes Tohtori, David Tennant, oli hyvin suosittu. Suuret saappaat oli vaikea täyttää, mutta vähitellen näyttelijä on voittanut fanit puolelleen. On jopa puhuttu parhaimmista Doctor Who-kausista sitten aikojen. Omalla kohdallani Smith näyttää olevan se "You never forget your first doctor". Kaverin tyylissä on vaan sitä jotain. Nään jo itseni heristelemässä kävelykeppiä raivokkaasti sitten kun seuraavaa Tohtoria valitaan. Aijai.


Tällä hetkellä olen jaksossa 5, jossa Tohtori ja Amy joutuvat vastakkain kammottavien Weeping Angels-nimisten avaruusolentojen kanssa. Otukset näyttävät patsailta kunnes katsot muualle. Yksikin silmänräpäys ja patsas ehtii taittaa niskasi. En olettanut että nää oikeesti olis pelottavia mut kyllä sydän hyppäs kurkkuun. Kuriositeettinä mainittakoon vielä että tähän mennessä lempijaksoni on ollut sarjan kakkosjakso: The Beast Below.