Movie Monday, pitkästä aikaa! Elokuvista tuttu porukka, johon haluaisin kuulua, on ehdottomasti Life Aquatic- leffasta löytyvä Team Zissou! Punaisen pipon ja sinisen puvun lisäksi saisin seikkailla merillä Zissoun Belafonte-laivalla, tutkia kummia mereneläviä ja toisinaan ampua merirosvoja David Bowien pauhatessa taustalla. Voisin vaikka ryhtyä Belafonten kirjastonhoitajaksi. Kirjastohan sieltä löytyy. Miinuspuolena on että porukan johtajalla tuntuu olevan kriisejä tuon tuosta, mutta aina niistä selvitään.

Äideistä siistein on ehdottomasti Sarah Connor, vaikka hän ei ole mikään ihanneäiti. Ajoittain väkivaltainen ja ehkä hiukkasen epävakainen. Hänen on vaikea luottaa kehenkään vankeutensa takia eikä pojan kouluttaminen maailmanpelastajaksi tehnyt hänestä Vuoden äitiä. Ei ainakaan jos Johnilta kysytään. Jopa hänen oma poikansa piti häntä hulluna. Kaikesta tästä huolimatta Sarah ei menetä uskoaan ja jatkaa taistelua, vaikka painajaiset vainoavat häntä päivänvalossakin. Kovista kovin.


Voi Morticia. Yksi Anjelica Hustonin unohtumattomista rooleista on Addamsin perheen eksentrinen goottiäiti Morticia Addams, jolla on kummallisia taipumuksia pimeiden voimien harjoittamisesta S&M leikkeihin. Hän ei välitä vaikka lapset leikkivät teloituslaitteilla, mutta jos mukana on pastellinsävyjä, niin heti on aihetta huoleen. Katselin Addams Family Values -leffan jokunen viikko sitten pitkästä aikaa enkä yhtään ihmettele, miksi niin moni (gootti tai ei) tahtoo olla kuin Morticia. Täydellinen perhe, täydellinen talo, täydellinen mies...

"I'm just like any modern woman trying to have it all. Loving husband, a family. It's just, I wish I had more time to seek out the dark forces and join their hellish crusade."
– Morticia Addams

Kun kyseltiin parhaiden kostuumien perään niin mieleen tuli yksi jos toinenkin elokuva, mutta päädyin pyhittämään tämän vastauksen edesmenneelle Eiko Ishiokalle. Hänet tunnetaan parhaiten työskentelystään Tarsem Singhin elokuvissa, mutta hän suunnitteli pukuja myös Cirque du Soleilille, Pekingin olympialaisten avajaisiin, ohjasi musiikkivideoita, voitti Oscarin ja inspiroi mm. tyyppiä nimeltään Alexander McQueen. Uransa hän aloitti Japanin muotipiireissä, joissa ei siihen aikaan juuri naisia nähty. Ishiokan mielikuvitusta voi vain ihailla, sillä jokainen asu on kuin toisesta maailmasta. Nainen on oikea legenda! Kauniiden ja erikoisten pukujen joukosta on vaikea valita se mieluisin, mutta The Fallin punaisen rosvon tyyli on kerrassaan ikoninen. Muutenkin elokuva on täynnä värien ja muotojen loistoa tuttuun Tarsem-tyyliin. Huolestuttaa, löytääkö Tarsem Ishiokalle seuraajan tulevia elokuviaan varten.

Paras urheiluaiheinen elokuva? Million Dollar Baby (2004), jonka katsoin oikeastaan vain paremman tekemisen puutteessa. Ollaan rehellisiä: Urheiluleffat ovat useimmiten perseestä, joten en ollut kauhean innostunut tästäkään. Se oli kuitenkin listallani Clint Eastwoodin elokuvista joita katsoa ja osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Katkeransuloinen elokuva kertoo Hilary Swankin esittämän tytön rankasta matkasta ammattinyrkkeilijäksi, jota vanha patu (Clint) valmentaa kovalla otteella. Jos tykkäsit hänestä pappana Gran Torinossa (2008), niin Clintin karu ystävällisyys hurmaa varmasti tässäkin leffassa. Suosittelen!


Nyrkkeilystä kertoo jollain tavalla myös Guy Ritchien Snatch (2000), jossa ei pelata aivan niin puhtailla säännöillä... Tai jos totta puhutaan niin nyrkkeily ei ole elokuvan pääosassa lainkaan, eikä urheilullisuudesta ole tietoakaan... mutta Brad Pitt puhuu hassusti! Siinä on jo yksi hyvä syy katsoa leffa. Nyrkkeilyleffat kun voivat mennä aika lailla pieleenkin... (*köh* Real Steel *köh*)

1. Hayao Miyazaki
Movie Mondayssa kyseltiin lempiohjaajien perään ja tässähän niitä tulee. Ensimmäisellä sijalla on animaation kiistaton kuningas Japanista. Miyazakin elokuvat ovat yksinkertaisesti sellaisia elokuvia, joita kukaan muu ei osaa tehdä. Neron kädenjäljen tunnistaa välittömästi. Kukaan muu ei osaa puhaltaa hahmoihin sellaista elämää ja viattomuutta kuin Studio Ghiblin 71-vuotias perustaja. Lyhyesti sanottuna miehen elokuvissa on taikaa. Suurimman vaikutuksen ohjaajan elokuvista minuun teki Prinsessa Mononoke, joka sai ajattelemaan asioita vähän eri tavalla, mutta kaiken kaikkiaan lemppari-Ghiblini on Liikkuva Linna, johon rakastun aina vaan uudestaan ja uudestaan.


"The concept of portraying evil and then destroying it - I know this is considered mainstream, but I think it is rotten. This idea that whenever something evil happens someone particular can be blamed and punished for it, in life and in politics is hopeless."

2. Guy Ritchie
Unohtakaa Madonna! Ketä kiinnostaa? Avioerosta on jo neljä vuotta ja silti tuntuu että Ritchien yhteydessä ei mistään muusta puhuta. Annetaan menneiden olla menneitä ja keskitytään elokuviin. Viimeaikaisten Sherlock Holmes -elokuvien ohjaamisen lisäksi Guy on käsikirjoittanut muutaman menevän elokuvan kuten RocknRolla ja Snatch. Menevä on ehkä juuri se oikea sana miehen elokuville. Ne tuntuvat alkavan jostain juonen keskivaiheilta ja mistään ei tunnu saavan otetta, sillä tarina menee eteenpäin niin kovaa vauhtia (paitsi niissä lukuisissa slow motion -otoksissa), kunnes yhtäkkiä kuin salamaniskusta katsoja tajuaa homman jujun. Miehen vauhdikkaat elokuvat pursuilevat sukkelasanaisia persoonallisuuksia, hyvää musiikkia ja nopeita käänteitä, joista ei voi olla nauttimatta. Äijämäisistä elokuvistaan tunnetulle Ritchielle minulla olisi vain yksi toive: Lisää naishahmoja!




3. Tim Burton
Kolmas sija oli ehkä vaikein valita, mutta herra Burton on ollut vastuussa niin monesta suosikkielokuvastani, että mies oli pakko ottaa listalle. Omalaatuisten hahmojen omalaatuiset tarinat, joista ei puutu mustaa huumoria, myötuntoa tai mielikuvitusta ovat ohjaajan ominta alaa. Lisäksi miehen elokuvissa ovat usein mukana myös ne vanhat Elfman, Depp ja Bonham-Carter, joten laadusta ei ole pulaa. Ikuinen suosikkini on värikäs Jali ja suklaatehdas.



Listalta jäivät tällä kertaa: Wes Anderson, Christopher Nolan, Sergio Leone, Clint Eastwood, Joe Wright, Tarsem Singh, Steven Spielberg, Peter Jackson ja Quentin Tarantino, mutta ihan hyvin he voivat olla siellä ensi kerralla.

No siis... Mitä tässä nyt enää voi sanoa? Orlando Bloom on Orlando Bloom vaikka voissa paistaisi, ja Orlando on aina ihana. Minkäs sille voi että miehen näyttely koostuu yksinomaan silmien siristelystä ja kulmakarvojen liikuttelusta? Mies taitaa käyttää samoja äänenpainojakin joka elokuvassa. Mut se on ihan okei. Kyllä se toimintaleffoissa menee... Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin ei se mua kauheasti haittaa muissakaan filmeissä. Kieltämättä odotan innolla näkeväni hänet taas tutussa haltian roolissa Hobitissa. On se niin ihana se Orlando Bloom.


"Ten years ago, Orlando Bloom created an iconic character with his portrayal of Legolas. I’m excited to announce today that we’ll be revisiting Middle Earth with him once more. I’m thrilled to be working with Orlando again. Funny thing is, I look older—and he doesn’t! I guess that’s why he makes such a wonderful elf."
- Peter Jackson

Vuonna 1994 kaksitoistavuotias Kirsten Dunst oli karmiva pienenä vampyyrityttönä ja toistaalta taas ihastuttavan suloinen suuren sisaruskatraan nuorimmaisena. Molemmissa rooleissa nähtiin vaikuttavaa työskentelyä niin nuorelta näyttelijältä. Little Women-leffan nuoren Amyn osaan pyrki aikoinaan myös Christina Ricci, joka oli vähällä olla valintani tämän viikon Movie Mondayn kyselyyn upean Wednesday Addams -roolinsa takia. Päädyin kuitenkin Dunstiin tällä kertaa. Sori vaan Ricci.


Jostain syystä valinta osuu aina Dunstiin. Ricci ei nimittäin hävinnyt hänelle ainoastaan Amyn osaa vaan myös vampyyri-Carolinen osan Interview with the Vampire -elokuvasta. Luulen että hän olisi ollut liian ilmeinen valinta rooliin. Liian tummanpuhuva kun etsittiin viatonta nukkea muistuttavaa tyttöä, jonka todellinen luonto on aivan jotain muuta. Tiesittekö että vuosia elokuvan ilmestymisen jälkeen Dunst esiintyi Savage Gardenin (lol) I Knew I Loved You -musiikkivideolla? Samainen bändi sai kuin saikin nimensä Interview with the Vampire -kirjailijan Anne Ricen vampyyrikirjoista. "The mind of each man is a savage garden." Ympäri mennään ja yhteen tullaan.


Paras Kirsten-leffa on kuitenkin The Virgin Suicides, vaikka en Sofia Coppolan muista elokuvista niin perusta. Miten joku elokuva voi olla yhtäaikaa raskas ja niin keveä? Malliesimerkki siitä kuinka kirjan tunnelma siirretään valkokankaalle. Toinen Dunst&Coppola-yhteistyö Marie Antoinette oli luvattoman kaunis, mutta muuten pelkkää höttöä. Siitä on kuitenkin jo viisi vuotta kun näin elokuvan... ehkä se olisi parempi toisella kerralla?

Siis noidathan on ihan parhaita. Hulluja tai vähemmän tärähtäneitä naisia, joilla on hupsut tukat ja räjähtäneet vaatteet. Tai sitten kylmänkiskoisia kaunottaria, joilla on ulkonäkö kilahtanut päähän ja juonien punominen arkipäivää. Kaikkia noitia yhdistää tyyli, oli se sitten millainen tahansa. Pääasia on että sitä löytyy. Noidissa kiinnostaa eniten ehkä se että he ovat aina täysin omistuneita asialleen, oli päämäärä sitten kuinka katala tahansa. Maailmanvalloituksesta sukulaistytön tuhoamiseen - kaikki (taika)voimat uhrataan tavoitteen saavuttamiseen. Vahvoja naishahmoja yhtäkaikki.


Noitainnostus taisi saada alkunsa Eva Ibbotsonin kirjoista ja Disneyn elokuvista. Yhä nykyään noidat kiehtovat, mutta olen silti nähnyt harmittavan vähän noidista kertovia elokuvia. Ehkä tämän vuoden projekti olisi tutustua tällaisiin elokuviin ja noituudesta kertovaan kirjallisuuteen. Listalle on tähän mennessä kertynyt: The Witches of Eastwick, Practical Magic, the Craft, Hocus Pocus... Vinkkejä? Alla olevat on jo nähty.

Elokuva, joka pohjautuu todelliseen henkilöön? Ensimmäisenä tuli mieleen Miss Potter (2006), joka kertoo tarinan kirjailija Beatrix Potterista. Petteri Kanin ja lukuisten muiden ihmisten lailla pukeutuvien eläinten luoja on ollut suurin vaikuttaja Petteri Kaniini -syndroomani™ synnyssä. Olen pienestä lähtien rakastanut naisen kirjoittamia tarinoita, piirrettyinä sekä alkuperäismuodossa, joten oli siis aivan luonnollista katsoa tämä elokuva (pariin kertaan). Neiti Potterin tarina on tarpeeksi uskollinen Beatrix Potterin elämälle, mutta toimii yllättävän hyvin myös romanttisena elokuvana. Jo Down with Love (2003) -elokuvassa ihastuttaneet Renée Zellweger ja Ewan McGregor pelaavat niin loistavasti yhteen, että lopputuloksesta on vaikea olla pitämättä.


Toinen lastenkirjailijan elämään pohjautuva elokuva? No mikä jottei. Finding Neverland (2004) kertoo kyllä Peter Panin luoneesta J.M. Barriesta, mutta keskittyy lähinnä miehen ja erään lesken sekä tämän poikien suhteeseen. Ensimmäisellä katselukerralla elokuva oli aika puuduttava, mutta silti koskettava. Toisella kerralla pidin siitä jo paljon enemmän ja nykyään muistelen sitä lämmöllä. Johnny Depp on hauska Barriena, mutta parasta on hänen työskentelynsä lapsinäyttelijöiden kanssa. Se näyttää niin luonnolliselta ja aidolta, mitä ei todellakaan voi kaikista lapsinäyttelijöistä sanoa. Freddie Highmoren kanssa kaikki meni niin nappiin, että Depp suositteli poikaa Charlie and the Chocolate Factoryn (2005) Charlien rooliin.


Mutta paras todellisiin henkilöihin perustuva elokuva on nyt ja aina Bonnie and Clyde (1967), joka perustuu kahden kuuluisan amerikkalaisen rikollisen elämäntarinoihin. Vauhdikas elokuva rikkoi rajoja ja sai yleisön kuohuksiin ilmestyessään. Elokuva onkin toiminut esikuvana monen monelle toimintaelokuvalle ja elokuvan pääpari Bonnie&Clyde on muodostunut käsitteeksi. Henkilöt eivät ole mitään Mr. & Mrs. Smithin tapaisia täydellisiä mainoskasvoja, jotka lahtaavat vihollisensa täyteen lyijyä vain huvin vuoksi, vaan Bonnie (Faye Dunaway) ja Clyde (Warren Beatty) esitetään molemmat inhimillisinä hahmoina, joilla on molemmilla omat vikansa ja sisäiset konfliktinsa.

Alun perin tekijät halusivat tehdä Clydestä homoseksuaalin, mutta se olisi herättänyt liian paljon närkästystä, joten hänet kuvattiin impotenttina, mikä sekin aiheutti kyllä närää (no mikä ei aiheuttaisi), mutta toi lisää särmää Bonnien ja Clyden suhteeseen. Mielestäni elokuvassa onkin parasta juuri kaksikon suhde. He eivät syö toistensa naamoja jokaisessa yhteisessä kohtauksessa, vaan hahmojen väliltä löytyy syvempää luottamusta. Nykyään kun tuntuu että kaikki miesten ja naisten väliset suhteet kuvataan seksin avulla (ystävätkin voivat harrastaa seksiä: Friends with Benefits, No Strings Attached..!). Ei voida väittää että elokuva olisi loppuun asti historiallisesti paikkansapitävä, mutta viihdyttävä se kyllä on. Elokuvasta on jostain kumman syystä tekeillä uusi filmatisointi, mutta tuskin se koskaan päihittää edes Lonely Islandin parodiaa.

Hyi hyi minua. Myönnän, en ole jaksanut katsoa. Se on vaan niin hidas. Kaunis, mutta hidas. Yritin taas jälleen kerran katsoa Kubrickin klassikkoa Teeman elokuvaviikolla, mutten päässyt apinoista pidemmälle. 2001 Avaruusseikkailu on elokuva, joka vaatii täyden huomion jota en vain pysty sitä sille antamaan. Syystä tai toisesta. Luulen että päästäkseni sisään tähän "eeppiseen ja mahtavaan elokuvaelämykseen" minun pitäisi nähdä se elokuvateatterissa, jossa voi täysin keskittyä elokuvaan. Kyllä mä sen vielä joskus katson. Vaikka sitten viisikymppisenä.

Vanha tuttu virsi soi tässäkin blogissa: En tykkää suomalaisista elokuvista. Ne ovat masentavia, tummanpuhuvia, niissä on aina humalaisia ja alastomia ihmisiä eikä puheesta saa yleensä mitään selvää. Ne sijoittuvat tylsän arkipäiväiseen maailmaan, jossa ei ole niin mitään taianomaista. Paitsi...!

Rare Exports kiehtoi aina ensimmäisestä trailerista asti eikä itse elokuva ollut pettymys. Olin aivan fiiliksissä alusta loppuun. Suunnitelmissa on ängetä Rare Exports jokaiseen jouluun tästä eteenpäin. Jalmari Helanderin kunnianhimoinen projekti ansaitsee tulla osaksi jokavuotuista perinnettä Lumiukon ja Samu Sirkan joulutervehdyksen kanssa. Elokuvan tunnelma on hiukan karmiva eikä mustaa huumoria puutu. Lapsinäyttelijät, joita yleensä vihaan sydämeni pohjasta, tekevät hyvää työtä ja Onni Tommila on kerrassaan ihastuttava viattomana Pietarina. Kaiken kaikkiaan pelottava pukki oli mahtava idea. Tällaisia lisää kiitos.

DVD ja blu-ray ilmestyvät muuten 4. marraskuuta.

Movie Mondayn haaste tällä viikolla oli kertoa pelottavimmista kauhuelokuvista ja ajattelin ensin että tästä ei nyt tule yhtään mitään, sillä lähes kaikki kauhuelokuvat saavat allekirjoittaneelta lurahtamaan kuset housuun. Tästä syystä kauhuelokuvia ei tule katsottua kuin mielenhäiriöstä. Mieleen kuitenkin muistui yksi kauhuelokuva, jonka ajatteleminen yhä pelottaa.

Vannoin aikoinaan pyhästi etten ikinä mene katsomaan kauhuelokuvaa elokuvateatteriin, mutta säännöt on tehty rikottaviksi ja syksyllä 2008 löysin itseni elokuvateatterista katsomasta Antti-Jussi Annilan Saunaa. Ihan mahtavaa että Suomessa osataan tehdä näinkin karmivia kauhuelokuvia, mutta sillä hetkellä kadutti pirusti. Pidin käsiä silmillä, vuorotellen korvilla ja tuijotin edessä istuvan takaraivoa. Helvetin pelottava elokuva. Eikä vähiten sen takia että yksi suomalaisen kulttuurin turvapaikoista, ihana, lämmin ja kodikas sauna on muutettu painajaisten luolaksi. Kaikkein pelottavinta oli kuitenkin se miten tapahtumat sijoittuivat Suomen itärajalle, jossa asustelin siihen aikaan. Jos menin ulos illalla hämärän tultua, niin ympäristö näytti lähes samanlaiselta kuin elokuvassa. Elokuvan näkeminen oli siis VIRHELIIKE. Elokuvan lopun takia en nukkunut seuraavana yönä kuin kolme tuntia ja verestä värjäytyneen kosken näkeminen elokuvan trailerissa aiheuttaa edelleen puistatuksia.



PS. Donnie Darkon Frank on ihan sikapelottava.

Lainsuojattomia on niin monta ja usein ne rosvot on paljon mielenkiintoisempia kuin hyvikset. Älyttömän vaikea valinta siis! Tähän mennessä en ole huijannu vaan olen aina kuuliaisesti valinnut sen yhden vastauksen, mut nyt ei kyllä auta muu kuin valita kolme suosikkia. Huomenna varmaan muistan sen neljännen.


“Yeah, just ain't no peace with old Jesse around. You ought to pity my poor wife."
Jesse James elokuvasta The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (2007) on lievästi häiriintynyt, mutta silti terävämpi kuin yksikään pahamaineisen jenginsä jäsenistä. Viimeistään tämä elokuva osoitti minulle kuinka taitava näyttelijä Brad Pitt on. Myönnän että kuuluin siihen joukkoon, joka joskus ajatteli Pittin olevan vain nätti naama, mutta tämä herran uran ehkä paras suoritus muutti mieltä ja äkkiä. Jesse on samaan aikaan poissaoleva, kieroutunut, uhkaava, hauska, mutta myös surullinen ja haikea. Loistava hahmo, loistava elokuva. (EDIT: Tulee muuten telkkarista lauantaina 1.10. MTV3 Klo: 22.40!!)

“What would I do without you? Go back to ripping off mob dealers? No, no, NO! No. You... you... complete me. "
Jokeri, tiedätte kyllä mistä. Sadistinen hullu, jonka kammottava päähänpinttymä Batmaniin on kiehtonut sarjakuvien ja elokuvien ystäviä monia vuosia. Jokeri kylvää tuhoa ja leikkii ihmisten elämillä vain saadakseen Batmanin huomion. Hän on ollut vastuussa nerokkaimmista juonista Batman-tarinoissa ja hulluudestaan huolimatta onnistuu pelottavan usein iskemään asian ytimeen. Mikä tekee hänestä niin pelottavan ja uhkaavan on se, että ei tiedetä mitä hän oikeastaan haluaa. Heath Ledgerin Jokeri toi tämän piirteen hyvin esille ja melkein onnistui ajamaan Christian Balen Batmanin nurkkaan.


“You see, in this world there's two kinds of people, my friend: Those with loaded guns and those who dig. You dig."
Hands down. Eihän tällaisessa kyselyssä olisi edes mitään järkeä jos vastaus ei olisi joku pyhästä kolminaisuudesta eli Hyvistä, pahoista ja rumista (1966). Oma valintani osuu Mieheen vailla nimeä, joka myös Blondiena tunnetaan. Clint Eastwoodin tunnetuin roolisuoritus, ehkä myös paras. Hänet nähdään Sergio Leonen Dollaritrilogian kaikissa osissa, hiljaisena ja tappavana. Kaikkien anti-sankarien esikuva. Katsoja ei koskaan saa tietää juuri mitään tästä mietteliäästä cowboysta, ei edes hänen nimeään, mikä tekeekin hänestä niin kiehtovan.

Movie Mondayn kysymys tällä viikolla kuului: Kuka näyttelijä ärsytti ennen mutta jokin roolisuoritus muutti mielipidettä? Piti ihan miettiä ja vieläkin tuntuu että on olemassa joku naisnäyttelijä, josta en ennen pitänyt mutta nyt tykkään, syystä tai toisesta. Nimi tai naama ei kuitenkaan putkahtanut mieleen, joten vastataan nyt näin: Tom Cruise. Ennen en voinut sietää, mutta elokuvassa Interview with the Vampire (1994) pidin paljonkin. Ehkä syynä oli roolihahmo Lestat, häikäilemätön ja manipuloiva vampyyri, jolla oli karismaa vaikka muille jakaa. Cruise teki kelpo roolisuorituksen ja Lestat oli juuri sellainen kuin pitikin. Yllätyin siitä miten paljon tykkäsin. Itse elokuva oli välillä vähän niin ja näin, mutta Lestat oli elokuvan parhaita puolia.

Mutta ei mennä nyt liian pitkälle! En oikeastaan tykkää miehestä missään muussa elokuvassa... No, jos nyt ei lasketa Tropic Thunderia (2008). Jokin Tompassa vaan ärsyttää. Yliarvostettu ja liian... pökkelö. Toivoisin että mies tekisi enemmän heittäytymistä vaativia rooleja ja jättäisi ne iänikuiset sankarinhommat uusille tulokkaille.


“Evil is a point of view. God kills indiscriminately and so shall we. For no creatures under God are as we are, none so like him as ourselves.”

Viikon haaste oli tällä kertaa älyn helppo! Olin nimittäin miettinyt tätä jo etukäteen.


Turhimman, tylsimmän, epäkiinnostavimman, ärsyttävimmän, masentavimman ja pöljimmän elokuvahahmon pysti menee ehdottomasti Pirates of the Caribbean -elokuvasarjan "Bootstrap" Bill Turnerille. Kävelevä kasa merilevää, jota kohtaan pitäisi tarinan mukaan herua myötätuntoa. Huonompi juttu vaan että homehtuneen ukkelin takia kolmas osa päättyy suhteellisen epämääräisesti ja mukaan vedetään kaikkea muuta hölmöä turskaa. KETÄ KIINNOSTAA. Ei yhtikäs ketään. Niin ja kenen sokean mukaan Will ja Bill Turner muka näyttävät toisiltaan?

Kyseinen limanuljaska vetää muuten joutuisan merirosvoelokuvan kölin alle. Parituntinen elokuva tuntuu venyvän vähintään neljään tuntiin joka kerta kun pylly-Turner ilmestyy ruudulle. Aina kun tulee katsottua elokuvasarjan toista tai kolmatta osaa niin kaukosäädin suorastaan lentää käteen miehen kohtausten aikana ja seuraavaan kohtaukseen skipataan noin valonnopeudella. Voin suositella toimenpidettä erittäin lämpimästi. Parantaa elokuvakokemusta huomattavasti.

Movie Mondayn tämänviikkoinen kysymys kuului: Missä elokuvassa sinä haluaisit elää ja miksi?


Kysymys oli paljon vaikeampi kuin alkuun uskoisi! Jännittäviä maailmoja elokuvista löytyy pilvin pimein, mutta kun tarkemmin harkitaan niin moni niistä on aivan liian pelottava ja outo tällaiselle villahousulle. Esimerkiksi Gotham City on aina kiehtonut, mutta haluaisinko elää siellä? Enpä usko. Siksipä valitsin Tim Burtonin Charlie and the Chocolate Factory (2005) -elokuvan värikkään maailman.

Liian eksentrisenä olo voisi olla hankalaa, joten taviksen rooli käy kyllä. Haluaisin olla Charlie Bucket ja löytää kultaisen pääsylipun maailman mahtavimpaan suklaatehtaaseen. Sopivan suuren seikkailun jälkeen ryhtyisin opiskelemaan karkkien kehittelyä nerokkaan suklaavalmistajan johdolla ja asuisin sokeriniityillä perheeni kanssa. Ikinä ei olisi tylsää eikä makeisista puutetta.


Jos en pääsisi suklaatehtaaseen niin varteenotettavia vaihtoehtoja olisivat Hobittila Keski-Maassa ja Star Warsien Endor-kuu.

Ensimmäinen Movie Monday-postaukseni! Tällä kertaa etsittiin elokuvaa joka muistuttaa aina tietystä hetkestä ja herätti tunteita.


Oma valintani on Terry Gilliamin Tideland (2005). Hetki, johon tulen aina sijoittamaan kyseisen elokuvan, on vuoden 2009 talvi, jolloin opiskelin vielä ruotsia. Oli tylsää, en viihtynyt yliopistolla, yritin pakoilla koulutehtäviä, oli yksinäistä ja päätin vuokrata jonkun piristävän leffan. Käteen osui sitten tämä tekele, jonka kannessa luki jotain niinkin hassua kuin "Hänen ainoita ystäviään olivat oravat" ja jostain syystä kuvittelin että se lupaili mukavan mielikuvituksellista elokuvakokemusta. Kuinka väärässä olinkaan.

Elokuvassa nuori tyttö dokaavan isänsä kanssa muuttaa hylättyyn taloon keskelle ei mitään. Tyttösellä ei ole muita leluja kuin muutama äärimmäisen karmiva Barbie-nuken pää. Koko leffan yleistunnelma on ahdistava ja kummallinen. Eipä aikaakaan kun kaikki muuttuu vielä ahdistavampaan suuntaan kun tytön isä kuolee ja tyttö ei ymmärrä sitä lainkaan. Isä ei vaan herää. Välillä piereskelee ja yllättäen haisee pahalta, mutta ei herää sitten millään. Soppaan heitetään vielä mitä omituisempia naapureita ja vuoden ahdistavin leffakokemus on valmis.

Elokuvan jälkeen olo oli niin häiriintynyt että tunsin itsekin olevani hylättynä autiotalossa, jonka katolla vain oravat silloin tällöin rapistelivat. Oli vain pakko päästä ulos. Syöksyin sitten pikavauhtia lähimpään Heseen nähdäkseni edes jotain eläviä naamoja. Fiilikset olivat hämärät vielä aika kauan hampurilaisenkin jälkeen. En kyllä usko katsovani tätä leffaa ikinä uudestaan. Siihen en tunne minkäänlaista tarvetta. Yksi kerta riitti.